Hiljaiseloa on vietetty viimeiset kaksi kuukautta ja otsikko jo kertookin sen miksi. Tätä elämä on tällä hetkellä, on hyviä aikoja ja sitten taas näitä huonoja aikoja. Useimmiten huono aika sattuu minulla joulun tienoille. Vai onko se lainkaan sattumaa? Luultavasti ei. Joulu ihmisenä hösötän sekä tuunaan kaiken laista ja kroppa sen sitten kertoo onko tehty liikaa vai ei. Eli olo on ollut kuin helv....n esikartanossa, mielessä on käynyt että nyt on taas edessä pitkä sairaalareissu sekä mahdollinen uusi leikkaus. Kivut ovat olleen sillä tasolla, että ne on juuri ja juuri kestänyt, mutta yksikin hipaisu ylöspäin niin ne olisivat olleet jo sietämättömät. Tuskastuttavaa tässä tilanteessa on ollut se, ettei taas mikään ole auttanut. Olen yrittänyt levätä, ei apua. Liika makaaminen saa kivut yltymään. Olen yrittänyt liikkua, ei auta koska liika liikuntaa taas ärsyttää ja kivut yltyvät.

Yksi isoin syy etten ole kirjoitellut on se, että istuminen on ollut melkeimpä mahdotonta, enkä omaa kuin perinteisen pöytäkoneen. Istuessa jalat kartoavat välillä ja kivut säteilevät molempii jalkoihin. Pää ja koko vartalo alkaa olemaan taas niin väsynyt tähän kipuiluun. Ei huvita oikeastaan mikään silloin kun sattuu ja unohtelen asioita aivan luvattoman paljon.

Tein uuden vuoden lupauksen itselleni, lupaan pitää selästäni parempaa huolta. Lupaan olla armollisempi itselleni ja kuunnella miltä tuntuu. Niinpä uuden vuoden kunniaksi olen ottanut löysemmin ja olo on jo hitusen parempi. Lenkkien pituus on taas tipahtanut 2 km ja se tuntuu olevan maksimi pituus tällä hetkellä. Sitä pidemmillä kävelylenkeillä kipu alkaa tuntua ensin vasemmalla puolella lantiossa ja lonkassa, siitä valuen alas päin ihan pohkeeseen saakka. Kipu on kun mato, joka luikertelee takaa eteen ja uudelleen taakse jalkaani pitkin. Olen myös antanut itselleni luvan olla vain ja maata aina kun vähänkin siltä tuntuu. Ja juuri niinhän pitäisikin tehdä, mutta tälle "itse koiran kakka mättähällä" luonteelle se on niin vaikeaa. Aina on tottunut tekemään ja pienestä pitäen oppinut pärjäämään omilla teoillaan, joten olo on todella laiska vain maatessa.

Mikä siinä onkin että ne päivittäiset pienet jumppaliikkeet ja niiden tekeminen pakkaa unohtua? Tiedän että ne ovat tärkeitä minun selälleni, mutta niitä on niin helppo siirtää. Teen sitten vähän myöhemmin, illalla huomaat että et niitä ole tehnyt ja sitten olet jo niin väsynyt että ne jäävät. Aina on mukamas paljon tärkeämpää tai kiireellisempää tekemistä. Tässäkin asiassa lupaan ottaa itseäni niskasta kiinni, koska ilman syvien vatsalihasten harjoittamista en ikinä pääse tästä suosta pois.